Jumalan armo ja ihmisen ylpeys

Itsekkyys ja monet muut synnit voivat olla seurausta siitä, että ihminen on ylpeä. Kun ihminen ylpistyy, niin silloin hän saattaa ajatella "minä olen hyvä" tai "tiedän paremmin", vaikka ei sitä ääneen sanoisi. Tämä ei tuo kunniaa Jumalalle. Ylpeys on itsekkyyttä, se on rakkaudettomuutta. Minä olen ollut ylpeä, ja on Jumalan armoa, että Hän on vetänyt siitä parannukseen.

Raamattu puhuu paljon ylpeydestä ja siitä, mitä seurauksia sillä on ollut. Pahimmillaan se on voinut johtaa ihmisen täyteen paatumiseen, eikä ihminen välttämättä itse huomaa omaa ylpistymistään. Jeesus varoitti meitä ulkokultaisuudesta ja käski karttamaan fariseusten oppia. Fariseukset olivat juuri näitä, jotka ajattelivat olevansa hyviä, parempia kuin muut. He rakastivat ihmiskunniaa. He eivät ymmärtäneet, että uskossa on kyse Jumalan hyvyydestä, eikä heistä itsestään. Todellisuudessa he rakastivat itseänsä, eivätkä Jumalaa.

Raamatussa on eräs kertomus fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18: 10 - 14). He olivat pyhäkössä ja fariseus piti pitkän rukouksen näön vuoksi luetellen Jumalalle omia hyviä tekojaan samalla arvostellen publikaania. Publikaani ei edes kokenut itseään arvolliseksi katsomaan ylös, vaan löi rintaansa vasten ja sanoi Jumalalle: "ole minulle syntiselle armollinen". Tämä publikaani lähti pois vanhurskaanpana kuin fariseus, joka ylensi itsensä ja otti vain kunnian itselleen.

Jumala rakastaa sitä, kun ihminen nöyrtyy tulemaan pieneksi Jumalan eteen. Apostoli Paavali ymmärsi mistä oli kysymys. Hän sanoi, ettei hänessä asu mitään hyvää (Room. 7: 18). Eihän ihminen voi myöskään tulla uskoon omien tekojensa ansiosta, vaan yksin Jumalan armosta. Ihminen pelastuu uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, joka ei olisi voinut meitä pelastaa, ellei olisi kuollut puolestamme. Vaikka Jeesus oli täysin synnitön, niin Hän sanoi, ettei kukaan ole hyvä, paitsi Jumlala yksin (Mark. 10: 18). Hän ymmärsi, että kyse ei ole siitä, mitä ihminen on, vaan siitä, mitä Jumala on, vaikka olikin Jumala itse, lihaksi tullut Sana.

Raamattu sanoo, että niin on Jumala maailmaa rakastanut, että lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä (Joh. 3: 16). Pelastuksessa on kyse Jumalan rakkaudesta ja armosta meitä kohtaan. Jeesus itse ansaitsi jo pelastuksen meille kuollessaan puolestamme ristillä, koska oli täynnä Jumalan rakkautta meitä kohtaan. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Se oli Jumalan teko. Jumala kuoli meidän pahuutemme tähden, koska me emme kyenneet olemaan niin hyviä, että olisimme voineet itsemme pelastaa.

Sama on voimassa yhä. Emme voi pelastua omien tekojemme vuoksi. Me emme voi ansaita pelastusta, emmekä kykene olemaan hyviä. Jumalan rakkaus voi meidät pelastaa, kun ymmärrämme, että tarvitsemme Kristusta. Moni tuskailee sen asian puolesta, että ei riitä Jumalalle, koska ei kykene olemaan tarpeeksi hyvä. Totuus on se, että emme riitäkään, koska emme kykene olemaan hyviä, emme omassa voimassamme. Jumala tietää sen ja siksi Hän lähetti Jeesuksen kärsimään meille kuuluvan rangaistuksen, jotta pelastuisimme. Kyse ei ole siitä, että meidän täytyisi riittää Jumalalle, vaan siitä, että Kristus jo riittää meille, sillä Häneen on Jumala mielistynyt. Kun ymmärrämme tämän, niin voimme anoa Jumalalta pelastusta ja syntiemme anteeksisaamista, sillä emme voi Jumalalle mitään hyvää tuoda. Sen sijaan itse Hän tuli tuomaan meille elämän ja yltäkylläisyyden, jonka saamme, jos otamme vastaan Hänen armonsa, mitä Hän hyvyydessään ja rakkaudessaan meille tarjoaa (Joh. 10: 10).

Moni ihminen uskoo Jumalan olemassaoloon, mutta ajattelee, ettei voi pelastua, koska ei ole hyvä, ei ole tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja elämässään, Saatana on vanginnut heidät ajatukseen, että heidän täytyisi omassa voimassaan pelastua. Jumala tietää sen, että ihminen ei voi omassa voimassaan pelastua ja niin tietää myöskin sieluvihollinen, siksi hän yrittääkin kaikkensa valehdellakseen ihmisille estääksensä heidän pelastumisensa, sillä hän vihaa ihmisiä. Minä todella tahdon sanoa näille ihmisille, että Jumala rakastaa heitä. Kun ihminen on syntinen vielä ennen pelastumistaan, niin hän ei ole koskaan voinut tehdä mitään hyvää eikä puolustautua Jumalan edessä. Hän voi ainoastaan sanoa "tässä minä olen, auta minua".

Muistan sen, kun tulin uskoon. Koko ikäni olin luullut, että Jumala vihaa minua, ennen kuin tulin uskoon. Olin käynyt pienenä pyhäkoulussa, mutta en ollut ymmärtänyt Jumalan rakkautta minua kohtaan, en kuinka Hän näki minut. Ajauduin hakemaan lohtua vääristä asioista, tein hyvin paljon pahaa. Olin kärsinyt vaikean lapsuuden ja se johti vielä pahempiin asioihin, kunnes sitten 16 -vuotiaana tulin uskoon. Se oli todellinen ihme, Jumala auttoi minua, Hän nosti minut. Minä en olisi voinut tehdä mitään, olin useita vuosia itsetuhoisesti masentunut, monien riippuvuuksien sitoma ja niin edelleen. Uskoontuloni oli radikaalia. Vapauduin itsetuhoisesta masennuksesta, riippuvuuksistani, muista syntitottumuksistani sekä tyhjästä olostai ja sain levon, ilon ja rauhan huolimatta siitä, etteivät olosuhteet elämässäni olleet niin kovin helppoja. Muutama kuukausi sen jälkeen ymmärsin, että tässä on se rakkaus, jota olin aina etsinyt.

Kuitenkin uskossa eteenpäin kasvamiseni on ollut pitkä prosessi. Etäännyin Jumalasta ja sen jälkeen oli vaikeaa saada takaisin läheistä suhdetta Jumalaan, sillä vihollinen koitti eksyttää monilla eri eksytyksillä. Kuitenkin Jumalan armosta Hän veti takaisin lähelleen.

Minä en omin voimin voinut päästä takaisin Jumalan lähelle. Tarvitsin siihen Jeesusta, kuten olin tarvinnut ennen pelastumistani. Tarvitsin Hänen apuaan. Vaikka olikin vaikeaa kasvaa uskossa eteenpäin, niin kuitenkin Jumala sanoi, että löydän Hänet, kun etsin Häntä kaikesta sydämestäni. Halusin tehdä niin ja Hän auttoi minua.

On surullista nähdä, miten monet uskovat ovat paatuneet ja eksyneet pois totuudesta, monet juurikin esimerkiksi ylpeyden tähden. Monet ovat katkeroituneet ja lakanneet pitämästä yhteyttä muihin uskoviin sen vuoksi, että ovat ajatelleet olevansa parempia tai tietävänsä paremmin kuin toiset. Tätä kuitenkin esiintyy paljon myös seurakunnan sisällä, että uskovaiset ovat ulkokultaisia ja teoillaan tuottavat häpeää Jumalalle, eivätkä tuo Jumalalle kunniaa, vaikka niin luulisivat. Joko sitä ei huomata tai sitten siihen ei uskalleta puuttua. Jumala on rakkaus. Jumalan kunnia tulee ilmi ja Kristus kirkastuu siinä, että rakastamme toinen toisiamme, tuemme ja autamme toisiamme eteenpäin. Raamatussa kehoitetaan, että "kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain" (Gal. 6: 2).

Vaikka kirjoitankin tekstissäni, että emme voi olla hyviä omissa voimin, niin en kuitenkaan tarkoita, että saisimme viettää elämäämme synnissä. Emme kuitenkaan pääse synnistä irti pyrkimällä siitä omin voimin pääsemään irti, vaan tuomalla syntimme Jumalalle. Joka tunnustaa syntinsä ja hylkää ne, saa armon. Raamattu myöskin sanoo, että "vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee" (Jaak. 4: 7) ja "tunnustakaa toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte, vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras" (Jaak. 6: 15). Meidän tulee pyrkiä hyvään ja kasvaa eteenpäin Jumalan armossa ja rakkaudessa. Jumala haluaa johdattaa meitä kaikkeen totuuteen.